Ilman satulaa, ilman paineita

Kirjoittelen tätä nyt kirjaimellisesti perse ruvella, sillä olen nyt viime viikon lopun ja tämän viikon mennyt lähestulkoon pelkästään ilman satulaa Ykällä. Meidän oma satula on pikkasen kipannut lavoille, joten ennenkuin asia saatiin korjattua, päätin pitää ponilla vähän kevyempää viikkoa, joten mikä olisi parempaa ku ilman satulaa hömpöttely. Valitettavasti hevonen tuntui liian hyvältä, ja mehän sitten tehtiin ihan hyvää treeniäkin. Ja kyllä, ilman satulaa!

Ykä omistaa ehkä maailman kamalimman harjoitusravin, jossa edelleen näiden vuosien jälkeen on ihan jäätävää istua. Kuitenkin, tänään viimeistään sain kunnon ahaa-fiiliksen, ja istuminen helpottui kuin taikaiskusta. Olen nyt jotenkin päässyt lähemmäs itse hevosta, ja se tuntuu tekevän mielellään töitä kun satulaa ei ole. Nyt ollaan sattu aika kohtuullistakin kokoamisastetta raviin, ja pystyn jopa ratsastamaan eteenpäin, nyt kun istuminen ei ole enää yhtä perunasäkkinä heilumista!

Huomenna on muuten meidän elämässä taas tärkeä päivä, sillä muutetaan uudelle tallille. Asuttiin tähän asti Nurmijärvellä kivalla pikkutallilla, minne mulla oli kuitenkin matkaa lähes 35 kilometriä suuntaansa, mikä näillä tuloilla ei tosiaan ole ihan halvinta ajatellen bensakustannuksia. Uusi paikka on vain viiden kilometrin päässä kotoa, ja autollakin sinne hurauttaa noin 10 minuutissa! Maneesista joudun nyt luopumaan, mutta eiköhän näiden säiden avulla karaistu myös tähän kenttäelämään. Ykäkään ei koskaan muuten Suomen aikana ole ollut ilman hallia, joten tämä on uusi tilanne meille molemmille, mutten nyt näe sitä kuitenkaan haasteena tai esteenä millekään. Tulepaahan oikeasti mentyä ulkona ja ehkä myös maastoon lähteminen on helpompaa.

Pientä hyppyä

Viime viikonloppuna sain poikaystävän hyväksi esteorjaksi mukaan, joten päätettiin pikkuisen hypätä. Joskus vuosia sitten ollaan Ykän kanssa kisattu siis alueluokkia 100 cm tasolla, kotona hypätty 110/120 cm tehtäviä ja sitä rataa. Nyt hevonen ei ole pitkään aikaan hypännyt mitään isompaa, eikä kyllä liiemmin ratsastajakaan! Ollaan siis suurimmaksi osaksi menty pientä kivaa, eikä tänäänkään mitään isoa tehtävää tehty.

Rakennettiin siis toiselle pitkälle sivulle kolmen innarin sarja, josta yhden askeleen välillä okserille. Ykällä on nyt hyppyjen vähyyden takia ollut pientä taipumusta ryntäillä ja säntäillä ihan päättömästi, mutta säännöllisyys on selkeästi tehnyt hyvää, ja meno on rauhoittunut huomattavasti.

Aloitetiin ihan puomeilla, pikkuhiljaa nostettiin etenkin okseria, joka oli lopussa jossain 90 cm tienoilla. Hevonen hoiti hommansa hyvin, itse välillä mokailin, joten saatiin muutama puomi kyllä matkaan. Helposti jään itse vähän puskemaan esteelle, kuitenkin ilman hyvää tukea jalasta, joka yleensä kostautuu puomilla tai stopilla. Heti kun sain itse homman pysymään kasassa, kaikki sujui kuin vettä vain. Mulla on paras opetushevonen ikinä!

Huomaan myös itse, että isoilla esteillä en saa omaa kroppaa ihan siihen suuntaan kuin haluaisin. Mulla on aina jäänyt käsi kropan alle, kun Ykä ei muutenkaan ihan hirveästi halua venyä edestä. Jalka saisi kanssa olla enemmän paikoillaan, mutta treenamalla nämäkin asiat saattapi korjaantua.

tässä käsi on paremmin kuin yleensä, jalka saisi kuitenkin olla pikkusen edempänä

tästä näkee hyvin, miten käsi vain jää tonne säkään kiinni, eieiei!

Bäk tu blogimaailma!

Mitenhän tämmöinen ensimmäinen blogimerkintä kuuluu alottaa..? Varmaankin ihan esittelyllä pikaisesti, ketä me ollaan ja mitä me tehdään. Tai miksi me ylipäätään blogataan?

2009

Olen siis Siru, tällä hetkellä 21-vuotias nuori nainen Vantaalta, perheeseeni kuuluu tällä hetkellä ihana poikaystävä ja tietenkin blogin päätähti, 15-vuotias puoliveriruuna Arno II, tuttujen kesken Ykä tai Yrmy, Hevo, Poni..

Mun ja Ykän tarina alkoi jo vuonna 2006, kun kävin vielä Husön ratsastuskeskuksessa tavallisena tuntiratsastajana hoitamassa hevosia. Ykästä tuli mun hoitohevonen silloin, ja sen kanssa käytiin paljon tallin omissa kisoissa, ja ratsastinkin sillä melkein joka tunti. Kolme vuotta ensikohtaamisen jälkeen Ykästä tuli mun ensimmäinen oma hevonen, jonka kanssa jatkettiin kilpailemista alue- ja seuratasolla. Omien tavoitteiden kasvaessa ja Ykän kapasiteetin loppuessa tein elämäni raskaimman ja varmasti typerimmän päätöksen, ja syksyllä 2011 se muutti uuteen kotiin Jyväskylään.

Ville

Muutaman vuoden yritin herätellä kisauraani uuden nuoren ruunan Villen kanssa, mutta meillä ei koskaan synkannyt kunnolla. Kesällä 2014 ollessani armeijassa Ykä oli tullut myyntiin, ja monen mutkan kautta kävi niin, että Ville muutti viettämään kevyempää elämää pieneen ratsastuskouluun, ja hain elämäni hevosen takaisin etelään.

Tässä sitä nyt siis ollaan, 9 vuoden jälkeen edelleen yhdessä.

Miksi sitten bloggaan meistä? Alotin bloggaamisen jo vuonna 2010, mutta Villen kanssa en jaksanut blogia pitää, ja silloin tämäkin asia sitten jäi. Pidän lähinnä päiväkirjaa minun ja Ykän arjesta, ja mikäli jotakuta meidän elämä kiinnostaa, on se kiva jakaa. Yleisestikin blogien lukeminen on itselleni mukava harrastus, joten jotenkin luonnollisesti myös bloggaaminen tuntuu ihan kivalta ajatukselta.

Tervetuloa mukaan!